Tänään pakkausprojekti oli edennyt vaiheeseen, jossa kotoa on pakattu lähes kaikki irti lähtevä pikkutavara, jota ei enää ennen muuttoa tarvita. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että oli aika siirtyä avaamaan ja lajittelemaan ne pari varastossa lojuvaa pahvilaatikkoa, jotka ovat aikanaan olleet viimeiset lapsuuskodeista mukaan pelastetut ja sisältävät sekalaista tavaraa kasvuvuosien varrelta. Osa tavaroista oli selkeästi kaatopaikkakamaa, mutta siitä huolimatta jokaisen pikkutavaran roskiin heittämistä joutui tietoisesti itselleen perustelemaan. Toisen pahvilaatikon pohjalta löytyi esimerkiksi pieni samettinen kissa, joka käsittääkseni on minulla ollut lähes aina, todisteena tästä kyseisen kissan esiintyminen yksivuotisvalokuvissani. Muita esimerkkejä näistä ovat pieni muovinen robottinukke, jonka muistan olleen ensimmäisen saamani pitkään ja hartaasti kinutun trendilelun, ja viimeinen kesken jätetty pianonsoiton oppikirja neljän vuoden soittamisen jälkeen. Samaisesta laatikosta löytyi myös ysiluokalla tilattu luokkapaita ja vanhoja kalentereita, joitten perusteella pystyn ajoittamaan tarkasti vaaleanpuna-allergian kypsymisen lopullisesti seiska- ja kasiluokan väliseen kesään, kun seiskaluokan pinkki kalenteri korvautui kasille mentäessä mustalla. Ja tietysti se ainoa hiihtokilpailuista ikinä voitettu palkinto, jonka arvoa ei millään tavalla vähennä se, että tuli toiseksi sarjassa, jossa oli ainostaan kaksi osanottajaa...

Elämä on siis pahvilaatikoissa.