Viikonloppu muistutti taas siitä, miksi pidän mielelläni tapaamisen tietyn lähisuvun osan kanssa rajallisina sekä vierailujen määrän että keston suhteen. Vaikka itse en oikein riemusta hypikään uuden työpaikkani johdosta, uutisen ei silti toivoisi saavan vastaanottoa, jossa vastapuolen ensimmäinen reaktio on epäluuloisesti tuijottaen esitetty "mites sun opiskelun nyt käy?". Ja tähän kysymykseen vastasin viikonloppuna paljon. Samoin erityisen ihastuttavaa oli äidin stressin purkamistaktiikka - kriisitilanteessa syypäänä ja syntipukkina toimii koko muu perhe. Moneen vuoteen ei olekaan tarvinnut pitää matkalaukkua pakattuna äkkilähdon varalta, tällä kertaa muisti että tapaa ei kuitenkaan kannata kokonaan hylätä. No, valoisana puolena voi nähdä vaikkapa sen, että oma ahdistus muuttamisesta kauas turvaverkoston ulottumattomiin lieveni huomattavasti, kun pääsi muistamaan, että kaukana olemisessa on ne omat hyvätkin puolensa.

Ja kuuluu viikonlopun hyviin puoliin myös se, että kerrankin pikkuveli Vanhemman tietokoneneuvoista oli oikeasti hyötyä ja kiukutellut messenger toimii taas.