Kummitädin puolivuosisataajuhlat lähestyvät uhkaavasti. Käytännön järjestelyt ulottuvat jo muutaman sadan kilometrin päähän tämän residenssiin asti. Tiedossa nakki kahvinkaatajana ja yleisenä emännöijänä, mikä on suorastaan huvittavaa ottaen huomioon sen että puhevälit Kummitätiin ovat juuri ja juuri kunnossa kymmenvuotisen mykkäkoulun jälkeen. Emännöijän lisäksi pääsen olemaan myös Kummitädin esittelykappale: "Kummityttäreni, tuleva tuplamaisteri". Sukujuhliksi nämä tulevat silti olemaan yllättävän positiiviset; näissä juhlissa tuskin tarvitsee tehdä kenellekään selkoa omista perheenperustamissuunnitelmistaan. Riittää kun selittelee valmistumattomuutaan.

Samaan pakettiin kuuluu myös majoitus oman kummityttären, R:n kotona. Neiti on kuulemma saamassa hampaan.

En voi silti lakata ihmettelemästä ihmisiä, joille suku tarkoittaa käytännössä samaa asiaa kuin oma perhe. Itselläni suvun verkosto kasvaa ja laajenee koko ajan, ja vaikka koko ajan joidenkin suvun jäsenten välillä  on menossa mykkäkoulu tai muu riita, viime kädessä suku on myös se, johon luotetaan. Veri on vettä sakeampaa, ystävillä ei ole valvollisuutta pysyä ystävinä koko elämän ajan, mutta suvustaan ei voi päästä eroon vaikka kuinka yrittäisi. Tämä pätee sekä hyvässä että pahassa; siinä, että kummitäti kehtasi kysyä hädintuskin puheväleissä olevana tätä kahvinkaatoon, myös siinä että itsekin voin soittaa sukulaiselle, jonka kanssa ei aktiivisesti tule pidettyä yhteyttä, kysyäkseni majoitusta paikkakunnalla x tai vaikkapa neuvoa sukulaisen hallitsemassa asiassa. Ja molempien osapuolien mielestä tuollainen käytös ei ole millään tavalla epäkohteliasta. Sukuni on kuin vanhan ajan kyläyhteisö: naapuria kadehditaan ja siitä voidaan puhua pahaa selän takana, mutta avun tarvitsijaa autetaan aina.